Farmeja ja Issikoita

Alamme päästä Suuressa Islannin Ympäri-tarinassani loppuun. Viimeisen yön vietimme Brautarholtin farmilla, jonne päädyimme taas peri-islantilaiseen tapaan tutun tutun kautta. Farmin omistava saksalais-islantilainen pariskunta majoitti meidät vierashuoneeseensa (ja siitä iso kiitos heille). Saimme lisäksi tutustua islantilaiseen farmiin. Paikasta löytyi lehmiä, lampaita, pari issikkaa ja kanoja. Kaikki tämä oli käytännössä kahden ihmisen vastuulla… en voinut muuta kuin ihailla. Ilta kului iltapalan ja teen äärellä. Pitkälle yöhön juttelimme islantilaisesta lampaanpaimennuksesta ja pariskunta halusi innokkaasti tietää, kuinka täällä Suomessa oikein onnistuu poronhoito. Parhaani mukaan vastailin kymmeniin kysymyksiin. Illan lopulla tehtiinkin jo vertailua siitä, millaisia korvamerkkejä Suomessa on poroilla ja Islannissa lampailla.

Seuraavana aamuna saimme vielä ennen lähtöämme opastetun farmikierroksen perheen 6- ja 4-vuotiailta tytöiltä, jotka puhuivat sujuvasti saksaa ja islantia. Tutuksi kävivät issikat ja lampaidenruokinta, välissä juostiin pakoon vihaisia kukkoja ja tervehdimme myös naapurissa asuvaa isoisää. Opimme, että kyseisenä päivänä ei ollut koulua: 23.4. juhlitaan Kesän Ensimmäistä Päivää. Kesäinen se ei tosin ollut, sillä lunta tuprutti taivaalta (ja se lumisade jatkui viikon). Lähtiessäni toivotin perheen lämpimästi tervetulleeksi Suomeen. Ehkä joskus voisi tullakin, he lupailivat.

Islannissa olen kokenut enemmän pyyteetöntä hyvää tahtoa kuin Suomessa. Brautarholtilaiset olivat vain yksi esimerkki avoimista ihmisistä, jotka mielellään majoittivat tuntemattomat matkaajat, tarjoilivat iltapalaa ja esittelivät omaa elämäänsä meille. Islantilaiset eivät juokse suin päin auttamaan: heiltä täytyy osata pyytää, mutta pyyntöön osataan myös vastata. Tottakai on niin, että Suomessa en juurikaan hakeudu samanlaisiin tilanteisiin. Haluan kuitenkin jakaa myös toisen esimerkin, jossa islannin avoimuus näkyi.

Kyse ei ole aina edes islantilaisista. On ihan sama mikä kansallisuus on kyseessä, islannin avoimuus taitaa siirtyä ihmisiin hengitysilman kautta. Viimeisen viikonloppuni vietin Dalvikissa (n. 30km Akureyristä), jossa pääsin sitten vihdoin ja viimein ratsastamaan niillä islanninhevosilla. Tapasin ruotsalaisten vaihtareiden kautta ruotsalaisen Ellenin, joka asuu Dalvikissa. Monen mutkan kautta päädyin ratsastamaan hänen kanssaan þýturilla. Pääsin ratsastamaan lauantaina ja sunnuntaina. Alkujännitystä lievensin kokeilemalla menoa ensin maneesissa ja sitten vasta ulkona. Kyllähän se töltti taittui ja þýtur oli mitä mainioin ratsu: menohaluja löytyi, mutta kontrolli pysyi silti.

Odotin Dalvikin viikonlopulta lähinnä rauhaisaa hevostelua, mutta päädyinkin lauantai-iltana vielä baarikierrokselle Dalvikin yöhön. En edes tiennyt koko kaupungissa olevan baaria (taikka sitten kolmea!). Ellen otti minut mukaansa suomalais-islantilaisen pariskunnan etkoille, josta matka jatkui pariin pubiin. Ehkä hauskin baari-iltani islannissa! Opin ainakin paikallisille tavoille, kun minulle tilattiin ”Slammur Hundur” eli ”Hullu Koira”-shotti. Dagen efterit lieventyivät seuraavana päivänä onneksi nopeasti tallilla.

Blogiin on tiedossa vielä pari postausta, joista toinen islannista. Pääsin toiseksi viimeisenä päivänä käymään vielä toisella lammasfarmilla lähellä Akureyriä. Astetta hektisempi vierailu oli kyseessä, kun paikasta löytyi n. 400 odottavaa äitiä. Siitä lisää seuraavassa postauksessa. 

Snæfellsnes

Lumivuorenniemi eli Snaefellsnes oli kohteemme Borgarnesin jälkeen. Nimi tulee niemen kärjessä vuorilla sijaitsevasta jäätiköstä. Niemellä sijaitsee myös laavakenttiä ja lintukielekkeitä. Sää oli aurinkoinen, mutta kyydin suhteen oltiin vähän epävarmoja, jos halusimme niemelle mennä, niin meidän pitäisi kiertää se päivässä, sillä yöpymismahdollisuudet ovat aika rajalliset (pari kaupunkia ja hostellit täynnä). Meidän onneksi kuitenkin saksalaispariskunta noukki meidät kyytiin ja ilmoitti kiertävänsä koko niemen päivässä: täydellinen kyyti.

Ensin pysähdyimme laavakentille ja kävelimme rantaan. Värien kontrasti oli uskomaton, vaaleaa hiekkaa vasten olevat mustat laavakivikot ja taustalla siintävä sininen meri ja lumihuippuiset vuoret. Jos olisi ollut aikaa taikka varma kyyti myöhemmin, niin olisin voinut tehdä parin tunnin patikoinnin laavaluolalle, mutta tällä kertaa jäi välistä. Lisäsin sen ”Ensi kerralla”-nimiselle listalleni.

Tasaisin väliajoin Michael pysäytti auton hihkaisten ”photo time” ja niin me kaikki hypättiin ulos räpsäisemään kuva milloin mistäkin. Yritimme hottubille, mutta kyltti risteyksessä ilmoitti altaan olevan kiinni.

Lintukielekkeillä lunnit jäivät bongaamatta, mutta paikka oli muutenkin ihan näkemisen arvoinen. Holvikaarimaiset muodostelmat ja kapeat kielekkeet, joille pienellä uhkarohkeudella uskaltauduin kävelemään. Alapuolella pärskyvät aallot ja huutavat lokit. Kelpasi siellä hetki aurinkoa ottaa, en kiellä. Snaefellsnesillä sijaitsee myös Islannin ehkä kuuluisin vuori Kirkjufell, joka sijaitsee kätevästi tien varrella. Vuori ei ole iso, oikeastaan sen erikoisuus on kai sen ylhäisen yksinäinen sijainti keskellä tasamaata ja erikoinen muoto.

Lukuisten photo timien ja nähtävyyksien jälkeen pysähdyimme hampurilaisille Ólafsvíkiin. Rannikkoa pitkin ajettiin takaisin Borgarnesiin johon Michael ja Manuela jättivät meidät. Emme suinkaan jääneet toiseksi yöksi Borgarnesiin vaan suuntasimme yöksi kohti Brautarhotin farmia. 

Kultainen kierros

Selfossista lähdettiin liftaamaan Kultainen kierros, eli Golden Circle. Useimmat turistit tulevat Islannin lomallaan Reykjavikiin ja kiertävät kyseisen kierroksen. Nimi on paikallisen mukaan tullut taksikuskeilta, jotka keksivät ensimmäisinä ajaa kierroksen turistien kanssa ja kerätä siinä sivussa sievoiset summat voittoa taskuihinsa. Jaoimme kierroksen parille päivälle, vaikka autoillen sen menee helposti päivässä. Meillä ei kuitenkaan ollut kiire.

Saimme kyydin sattumoisin suomalaiselta pariskunnalta Geysirille ja Gullfossille. Perisuomalaiseen tapaan tiedustelin millainen se sää siellä kotona on ja onko teistäkin täällä kallista käydä kaupassa. Ada kysäisi puolen tunnin jälkeen minulta, mitkä ovat kyyditsijöimme nimet ja totesin, että enpä ole kysynyt. Saksalainen pyöritteli silmiään, että siinä on taas yhenlainen kansa. Jännä huomata itekkin, kuinka erilaista small talk on muiden kanssa verrattuna omaa kieltä puhuviin.

Geysirillä tarkoitetaan oikeastaan yhtä isoa hotpottia, joka kiehuu 80-100 celsiuksessa ja suihkahtelee aina silloin tällöin, tosin vähenevässä määrin. Me emme Geysirin purskahdusta nähneet, mutta sen sijaan viereisen hotpotin ”Strokkurin” nähtiin purskahtavan muutamaankin otteeseen. Alueelta löytyy myös monta muuta pienempää lähdettä, jotka kiehuvat ja purskahtelevat satunnaisesti. Pakko sanoa, että ihmismassat kamerat valmiina vähän söivät omaa fiilistä, eikä paikassa jaksanut ihan kauhean kauan olla. Tottakai kuumat lähteet on ihan näkeminen arvoinen juttu Islannin reissulla, mutta monta muuta autenttisempaakin paikkaa olen täältä löytänyt.

Kävimme myös Gullfossilla, joka Geysirin tavoin oli kansoitettu lukuisten turistibussien voimin. Vesiputous on suhteellisen iso ja sitä pääsee ihailemaankin monelta kantilta, mutta se ei mennyt putouksien Top-listallani kärkeen. Gullfossilta jäimme suomalaisten kyydistä ja saatiin heti perään kyyti aussipariskunnalta, joka päästeli vanhalla vuokra-auton kotterollaan huoletta menemään kuoppaisella soratiellä viikinkikypärät päässä. Pariskunta etsi Hekla-tulivuorta ja Game of Thronesin maisemia. Viikinkikypärätkin liittyivät kuulemma kyseiseen tv-sarjaan.

Seuraava stoppi oli Gamla Laugin, islannin vanhin rakennettu ”allas”. Kyseessä on siis oikeastaan luonnon oma hotpotti, joka on rajattu kivin ja hieman viilennetty ympäröivistä hotpoteista. Ehdottomasti käymisen arvoinen. Me saatiin nauttia ylhäisestä yksinäisyydestä ensimmäinen tunti ja sittenkin altaassa on kyllä tilaa useammalle. Ympäriltä löytyy pieniä ”geysireitä”, jotka purskahtelivat välissä. Aurinko paistoi ja me vain lilluteltiin lämpimässä vedessä. Islantia parhaimmillaan.

Nyt hyppään parin Reykjavikin päivän yli. En tehnyt pääkaupungissa oikeastaan sen ihmeempiä ja yksi päivä meni sadetta pidellen. Reykjavikista jatkettiin liftaten Golden Circlen viimeinen etappi: Thingvellir. Historiallisesti Islannille mittaamattoman tärkeä paikka, sillä siellä kokoontui Althingi, Islannin parlamentti vuosisatojen ajan. Ei se luontonsakaan puolesta kauhean merkityksetön paikka ole, siellä kohtaavat vaatimattomasti Euroopan ja Amerikan mannerlaatat. Ja se näkyy. Käytännössä paikalla voit kävellä kahden laatan välistä. Thingvelliristäkin löytyy taatusti turisteja, mutta siitä huolimatta pidin paikasta vähän aiempia enemmän. Ehkä siksi, että sai kävellä itsekseensä isolla alueella ja tutkia laattojen törmäyskursseja ja lukea rauhassa historiasta kertovia kylttejä. Erityisesti pidin myös paikan pienestä kirkosta ja pienen pienen pienestä hautuumaasta. Kuvia en sitten muistanutkaan ottaa.

Illaksi matka kävi Borgarnesiin. Kyytejä löytyi taas jos minkänäköistä: hetki mentiin safaripakun takakontissa, sitten paikallisen miehen kyydissä, joka innostui kuultuaan kotikaupunkini; hän oli ollut Rovaniemellä 30 vuotta sitten pelaamassa jalkapallomatsin. Viimeinen väli mentiin ranskalaismiehen kyydillä, jolle valaat tuntuivat olevan jokseenkin.. noh, sydämen asia. Määränpäähän päästiin kuitenkin onnistuneesti. Sen verran ajoissa vieläpä, että ehdittiin vierailla kaupungin Settlement centerissä, josta löytyy Saaga museo. Erittäin hyvin tehty sellainen. Kävin Reykjavikissakin Saaga museossa, mutta enemmän pidin Borgarnesin versiosta. 

Fossien maa

Skogafoss, Seljalandsfoss, Gullfoss. Reissulla tuli nähtyä ihan tarpeeksi Fosseja eli vesiputouksia. Vikistä lähdettiin ajamaan kohti Selfossia, joka on nimen lopusta huolimatta kaupunki Reykjavikin lähellä. Skogafoss sijaitsee lähellä Vikiä ja on tunnettu aurinkoisella säällä sateenkaarestaan, joka muodostuu putouksen edustalle. Meidän päivämme oli pilvinen, joten sateenkaaret jäi näkemättä. Putous oli silti hieno ja iso. Ei ehkä paikoista kauneimmalla, sillä putouksen edustalle on rakennettu hostelli ja eteen parkkipaikka, joten kovinkaan autenttista tunnelmaa ei tästä putouksesta kuitenkaan jäänyt.

Skogafoss

Seljalandsfoss sen sijaan on astetta jännempi putous, sillä sen taakse pääsee kävelemään. Kannattaa varautua varavaattein ja pitää hyvää huolta kuvausvälineistä. Itse uskalsin räpsäistä vain pari kuvaa putouksen takana ja sitten tungin kameran äkkiä takaisin takin alle suojaan. Laatu ei sitten ollutkaan mitään hätkähdyttävää. Tuulisella ilmalla vesi nimittäin sataa päälle aivan huolella ja polku on mutainen kuin mikä. Autossa lämmitys väännettiin täysille ja suunnattiin kohti Seljavallalaugia lämpimän kylvyn toivossa.

Seljalandsfoss

Seljavallalaug on Islannin vanhin 25metrin mittainen allas, joka on rakennettu laaksoon vuorten väliin. Paikalle pitää kävellä jonkin verran ja pääsy vaatii joen ylittämisen. Menomatkalla onnistuttiin hyppelemään kosken kohdalla kivien päältä, mutta paluumatkalla riisuin suosiolla sukat ja kengät jalasta ja kahlasin joen yli, vaikka vähän varpaita palelikin. Itse allas ei ollut ihan niin lämmin kuin toivottiin, mutta tarpeeksi lämmin uimiseen. Koska altaasta tai pukuhuoneesta ei enää pidetä minkäännäköistä huolta olivat tilat hieman rappiolla ja allaskin oli alkanut kasvattaa omaa kasvistoaan. Pakkohan siellä silti oli pulahtaa, kun oli paikalle tullut. Maisemat ainakin helli.

Seljavallalaug

Lähellä Vikiä sijaitsee myös rannalle syöksyneen lentokoneen rauniot. Ehkä hieman erikoisempi nähtävyys, mutta koska monesta blogista olin nähnyt hienoja kuvia, oli munkin pakko päästä paikalle. Onneksi kuskimme oli samaa mieltä. Eri asia onkin sitten, mistä tietää missä kone sijaitsee. Ohjeet netistä olivat luokkaa: ”ennen pikkusiltaa käänny vasemmalle ja aja tietä n. 3km.” Muuten hyvä mutta pikkusiltoja on täällä muutama ja kun se oikea löydettiin niin tietä ei ihan tieksi voinut sanoa. Keltaiset tikut kertoivat, että kyllä tässä jonkunlainen tie tosiaan menee, mutta melkoista siksakkia vedettiin autolla isoja kiviä väistellen. Lentokonetta ei näe kuin vasta ihan viime metreillä, mutta olihan se vain siisti näky mustalla hiekka-aavikolla

.

Seuraava yö vieteltiinkin Selfossissa lähellä Reykjavikia ja suosittelen paikan HI Hostellia myös lämpimästi. Ilta lilluteltiin ilmaiseksi Jacuzzissa ja paikan mukavan upottavilla sohvilla. Omistaja väitteli kanssani moneen otteeseen Joulupukin asuinpaikasta, joka hänen mielestään oli Hollannissa, mutta vein voiton todisteillani siitä, että asun ihan itse Napapiirillä ja sieltä löytyy myös Joulupukin pääpostitoimisto. 

Puffins!

Välipäivänä Vikissä käytiin lähiajelulla Dyrholaeylla ja Reynisdrangarilla. Dyrholaey on ollut alkujaan tuliperäinen saari, joka on sittemmin tullut osaksi manteretta merenpinnan laskiessa. Alueelta löytyy itse kallio ja rannalta meren tekemiä luolia. Kyltit varoittelevat rannalla liikkumisesta, paikalla merenpinta voi nousta äkistikin. Luotin kuitenkin omaan arviointikykyyn sen verran, että uskaltauduin kävelylle luoliin. Suoraan ylöspäin kohoavat mustat kalliot ja luonnollisesti musta hiekkaranta vain korostuivat pilvisen sään ansiosta. Jeremy huomautti, että ei ihmettelisi, jos jostain putkahtaisi horisonttiin vielä musta piraattilaiva, sen verran mystinen tunnelma paikassa vallitsi.

Reynisdrangarilta löytyy luolan lisäksi myös laavapylväitä, jotka näyttävät isoilta askelmilta ja suorastaan huutavat joka ikistä turistia kiikkumaan niille valokuvattavaksi. Reynisdrangarilla voi myös päästä ihailemaan Vikiinkin näkyviä kalliopiikkejä lähempää, jos meri on tarpeeksi matalalla. Meidän aikaan se onneksi oli, vaikka terävien laavakivien lomassa sai siltikin hieman kiipeillä. Kalliokivillä istuessa sai kameran kanssa varoa aaltoja, jotka iskivät voimalla rantaan. Lähellä rantaa nähtiin myös hyljepariskunta saalistamassa kaloja.

Illalla mulle ei riittänyt päivän nähtävyydet vaan halusin nähdä Vikiä vielä vähän enemmän. Lähdettiin Jeremyn kanssa iltahaikkaukselle Reynisfjellille, jonka päältä avautuu hyvä näköala koko Vikiin, Reynisdrangarille ja Dyrholaeylle. Päällä jännitettiin varjoliitäjien lentoonlähtöä. Vaikka pelkään korkeita paikkoja niin sen verran siistiltä näytti, että pakko sitä on itekkin päästä joskus kokeilemaan.

Päätettiin kävellä vuoren reunaa vielä edemmäs ja onneksi käveltiin. Sieltä ne Lunnit löytyivät sattumalta ja laumoittain löytyivätkin. Kamera oli tietysti jäänyt hostellille, kuinkas muuten. No, ei muuta kuin maahan makuulle ja ryömien kohti kielekkeellä istuvia lunneja kamerapuhelin valmiina. Yllättävän lähelle päästiin, linnut oli ehkä metrin päässä ja me pelottavan lähellä kielekkeen reunaa. Ne on niin pieniä! Ainoa tietämykseni lunneista liittyy tunnettuun memeen, islannin turistikuvastoihin ja siihen, että monet tulevat bongaamaan lunneja muista maista asti. Kuvittelin ne aina sellaisiksi hanhien kokoisiksi. Mitä vielä, nehän oli lokkejakin pienempiä. Suloisia kumminkin värikkäässä nokassaan.