Matka

Karu. Hiljainen. Kaunis.

Siinä muutama adjektiivi, joita tuli mieleen, kun katselin ensimmäistä kertaa Islantia lentokoneesta. Ylhäältä käsin maa näytti autioituneelta jäätiköltä, josta putkahteli vuoria sieltä täältä. Maisemaa halkoi yksi tie ja sitä ajoi yksi auto. Missään ei ensin näkynyt valoja, taloja tai minkäänlaisia merkkejä siitä, että saapuisin kohta Reykjavikiin.

Eikä Keflavikin kentällä näytä maantasallakaan siltä, että olisin saapunut minkään maan pääkaupunkiin. Onneksi ihmismassan mukana löytää tiensä 80% varmuudella Reykjavikin bussiin (toisaalta 20% mahdollisuus on, että päätyy jatkolennolle Kanadaan).

Valot ja talot löytyivät pikkuhiljaa ja niiden myötä myös pienen pieni Reykjavikin Domestic Airport ”Flugfélag”. Olen pitänyt itseäni aina suhteellisen huonona lentokentillä selviytyjänä, mutta tunnelma Flugfélagilla oli jotain muuta. Ehdin katsella kahden koneen saapuvan kentälle. Laukkuhihna oli niin pieni, että tavarat olisi voinut samantien hakea itse koneesta ja ihmiset sen ympärillä näyttivät vähän suuremmalta perheeltä, joka saapui yhteiseltä joululomalta. Koneista kannettiin omistajille lemmikit mukaan ja lentokenttätyöntekijät muiskauttelivat iloisia poskisuudelmia matkustajien kanssa.

Akureyriin saapumistani leimaa yksi asia: islantinlainen hevi vanhan Toyotan kajareista ja käsijarrukäännöksin mutkitteleva Tutorini. Etenimme toisen vaihtarin asunnon kautta keskustakierrokselle. Opin mihin baariin ei kuulu mennä ja mihin kuuluu, mistä saan parasta ruokaa ja millainen on Akureyrin tori. Opin myös, että Islantilaiset kadut ovat täynnä lunta, mutta se ei  hidasta ajajia. Myönnän, että pidin penkistä kiinni rystyset valkoisina.

Oma asuntolani, Utstéinn, löytyi kierroksen jälkeen ylempää rinteestä (Akureyri sijaitsee vuorten keskellä laaksossa), hieman keskustasta poispäin. Koko päivän matkustamisen jälkeen, istahtaminen huoneen ainoalle tuolille oli se kaikista hämmentävin tunne. Matkalaukkujen sisältö, jota lähtiessä pidin järjettömän suurena, hukkui huoneen kaappeihin. Yhtä aikaa oli lohduton ja helpottunut olo siitä, että oli perillä.  

Islanti on tässä ja nyt. Sen tuomista tunnelmista jatkossa lisää täällä.