Minulla on aikaa.

Olin varautunut paahtamaan ankarasti luennoilla tämän viikon. Lukujärjestys näyttää sen sijaan eioota. Maanantain orientaatio kesti 3 tuntia, jonka aikana saatiin tunnukset yliopiston nettiin, kierrettiin koko yliopisto ja juteltiin mukavia kirjastosta. ”Pieni maailma”-hetki tuli koettua paikallisen kirjastonhoitajan kanssa: hän puhuu suomea. Tiedän kai ainakin minne mennä, kun koti-ikävä iskee, enkä tajua islantilaisista tavoista mitään. Tosin koti-ikävän iskiessä apu löytyy myös lähes 24 tuntia läheltä kämppiksen muodossa. Sattumoisin kaksi ainoaa suomalaista tyttöä on sijoitettu kämppistelemään tämä kevät. Vaikka tuskimpa se ihan sattumaa on. Mukavaa silti hengähtää välillä ja puhua sitä omaa äidinkieltä. Vieraalla kielellä, olkoonkin englanti, toimiminen vie yllättävän paljon energiaa.

Vapaata on sen jälkeen riittänyt ja sitä tulee riittämään aina ensi maanantaihin asti (eikä senkään jälkeen näyttänyt kauhistuttavalta). Toisaalta on hyvä tutustua kaupunkiin rauhassa, mutta toisaalta rutiinittomuus ja vapaalla vellominen puskee korvista ulos. Koti-ikävän uhka on todellinen jokaisena hetkenä, kun ei tee jotain ja toisaalta jatkuva tekeminen on raskasta. Päässä pyörii satoja suunnitelmia ja samalla hämmennys, mistä pitää aloittaa. Välissä pitää muistuttaa itseäni, että minulla on aikaa 5 kuukautta. Ongelmat ovat siis elämää suurempia.

Sunnuntai kului vanhan jeepin kyydissä kaupunkikierroksella. Tiedän, että täällä sijaitsee puutarha, vanha kaupunki, ääretön määrä kahviloita, baareja, ravintoloita ja niitä tärkeimpiä: jäätelöbaareja ja lisäksi muutama muu kohde, joissa ajattelin käydä, mutta kierroksen jälkeen en enää tiennyt missä mikäkin on. Keskustasta on hyvä aloittaa ja sieltä löytyi Bláa Kannan-kahvila, jonne istuttiin ihmettelemään paikallisia.

Bláa Kannan Cafe.

Mitä tekevät vaihtarit päivänä, jolloin ei ole mitään tekemistä? Kävelevät tietysti ylös hiihtokeskukselle, Hliđarfjallille, mikä huvitti kovasti paikallisia ja hiihtokeskuksen kahvilanpitäjää. Matkaa oli yli 5km ja nouseminen kesti 2-3h, kukaan ei tainnut katsella kelloa kovin aktiivisesti. Maisemat kaupunkiin ja Eyjafjördurin vuonolle, jonka rannalla Akureyri sijaitsee, olivat kaiken sen kävelemisen arvoista. En tiedä, olenko asunut vielä koskaan näin uskomattoman kauniissa paikassa. Onneksi ylös alkaa parin viikon päästä kulkea bussilinja, joten maisemia tulee katseltua useammin ja rinteetkin testattua. Takaisin alas tultiin perinteisellä liftauskyydillä paikallisen jeeppiin ahtautuneena.

Tänään tuli testattua Kaffi Ilmur, joka sijaitsee myös keskustassa sympaattisessa, vanhassa talossa. Räntäsateessa kävelyn jälkeen (yliopisto-keskusta n. 30min) teki aika hyvää syödä porkkanakeittoa ja paikanpäällä leivottua leipää. Akureyri osaa pelastaa myös kotimatkalaisen. Takaisin Utsteiniin tuli matkattua ensikertaa bussilla. Ai bussilla? Niin ja sitten, ainahan bussilla liikutaan? Täällä bussit ovat ilmaisia, menet sitten minne päin kaupunkia tahansa. Yksi Akureyrin erikoisuuksista ja hyvä sellainen.